KASVATUKSEN SARALTA

Rehtorin työstä
Rehtorin työ vaatii innovatiivisuutta, jatkuvaa taitojen kehittämistä ja kykyä
mukautua muutoksiin. Ammattitaito on alalle tyypillisten kielenkäyttötapojen
ja käsitejärjestelmien oppimista. Työtä tehdään tekstejä tuottaen, lukien
ja muotoillen sekä neuvotellen, konsultoiden ja opettaen. Työtehtävät vaativat
näiden erilaisten kommunikaatiotaitojen harjaannuttamista.
Sosiaaliset taidot, kuten neuvottelutaito, taito myydä ideoita ja hakea kompromisseja
ovat yhä tärkeämpiä. Johtamisen tuotetta mitataan koulutyön kokonaisuuden
prosessiin kohdennetun osaamisen laadulla.

Rehtorin kvalifikaatiotekijät:
* ammatti- tai alaspesifinen osaaminen ja oppimiskyky
* kommunikaatiovalmiudet
* muutoksen sietokyky
* tietointensiivinen osaaminen

Seuraavien kvalifikaatiotekijöiden painoarvon arvioidaan lisääntyvän:
* globaali tulevaisuusajattelu
* erilaisuuden sietokyky
* ekologisuus
* ihmissuhdeosaaminen
* eettisyys
* esteettisyys

Olennaisia taitoja: kyky
* päätellä
* tulkita
* yhdistää
* verrata
* argumentoida
* abstrahoida
* arvioida

Ihminen voi oppia asioita, joihin hänellä on ennestään oppimisen valmius.
Konstruktivistinen johtamiskäsitystä etsimässä
* ajattelu ja toiminta ohjaavat havaitsemista
* oman toiminnan ja sen tulosten reflektointi aiempien käsitysten ja tietojen uudelleen järjestämisen pohjana
* aito oppiminen merkitsee oppijan oman kokemusmaailman uudelleen organisoitumista, missä oppijan omat teoriat ja aktiivinen toiminta ovat kulmakiviä
* sosiaalisen vuorovaikutuksen merkitys keskeinen

Itseohjautuvuus keskeisenä lähtökohtana. Opettajaa kannustetaan itsenäisiin päätöksentekoihin
niissä asioissa, jotka ovat hänen päätösvallassaan Itseohjautuvuus ei ole johtamismenetelmä,
vaan johtamistoiminnan tavoite. Rehtorin rooli muuttuu käskijästä ja tiedon jakajasta ohjaajaksi,
valmentajaksi. Tässä roolimuutoksessa rehtorin on tiedostettava tarkkaan, minkälaisia hänen
opettajansa ovat itseohjautuvuuden suhteen. Tämä tieto auttaa suuntamaan ohjausta ja tukea
enemmän niille, jotka sitä tarvitsevat. Opettajan jaksamiseen tulee kiinnittää entistä enemmän huomiota.

Osallistumisen vahvistaminen
* aiemmin omaksuttujen stereotypioiden kumoaminen oppimistapahtumasta
* tietoiseksi tekeminen siitä, miten ennakko-oletukset määräävät oppijan näkemään virheellisesti itsensä epäonnistujana
* ohjaus tutkimaan opiskelun vaihtoehtoisia perspektiivejä
* kannustus ajattelemaan toisin ja pohtimaan syvällisemmin itseään ja suhdettaan työhön
* näkemään itsensä koulutuksen valveutuneena osana
* kokemuksellisuus
* luottamus omaan itseen
* arvioiminen, palkitseminen
* laatuun huomio määrän sijasta
* tehtävänjako ja yhteisön rakenne

Sosiaalinen konstruktivismi
Sosiaalinen todellisuus rakennetaan aina kussakin vuorovaikutustilanteessa, jolloin osallistujan
toiminta saa merkityksensä uudelleen. Näin sosiaalinen identiteettikin, yksilön sosiaalinen merkitys
on yhteydessä väistämättä kuhunkin vuorovaikutustilanteeseen. (Gergen)

Oppiminen tapahtuu organisaatiossa, joka on omaksunut jatkuvan kehittymisen kulttuurin.
Tällainen kulttuuri kannustaa yksilöitä kehittämään itseään jatkuvasti, mikä lopulta kehittää organisaatiota, jossa yksilöt toimivat.

Oppiminen ei ole lineaarista. Epäjatkuvuus ja epälineaarisuus kuuluu luova, avoimen prosessin luonteeseen.

Rehtorin tulee tutkia koko ajan, kuinka suunnitellaan, rakennetaan
ja johdetaan organisaatiota tuottamaan jatkuvaa innovaatiota. Tämä edellyttää, että yhteisössä
opitaan jatkuvasti uutta ympäristöstä, hylätään tarvittaessa vanhat totutut toimintatavat,
luodaan uusia tehokkaita strategioita, jotka ohjaavat yhteisön jäsenten oppimista.

Lapsen asema koulussa

Koulukeskustelun osalta on pohdittava erityisesti lapsen asemaa suomalaisessa koulussa. Luottamus lapseen varmistaa pohjan, jolta lapsen usko omiin voimiinsa ja omiin kykyihinsä kasvaa. Luottamus kasvattajaan ja hänen toimintaansa luo pohjaa hyvälle vuorovaikutukselle. Kokemuksiensa kautta lapsi tottuu olemaan perääntymättä vaikeuksien edessä.

Tarjoaako koulumaailmamme riittävästi lapsillemme ja nuorillemme mahdollisuuksia omien siipien turvalliseen kokeiluun?

On myös kysyttävä, mitä koulu osana lapsen laajenevaa elämänpiiriä tarjoaa hänelle - miten koulussa näkyy se, että lapsi on kasvava ja oppiva sekä tunteva ja tahtova ihminen?

Arkipäivän koulutyössä syntyy monia ratkaisemattomalta tuntuvia yhtälöitä näiden yhteiskunnallisten olosuhteiden aikana. Jokainen päivä on ainutkertainen jokaisen yhteisön jäsenen elämässä, jokainen elää tätä päivää kantaen mukanaan menneisyyttään, nykyisyyttään muovaten tulevaisuuttaan. On merkitystä mihin kiinnitämme huomiomme ihmisen kasvun kysymyksissä. Mihin uskomme, mitä haluamme?

Kasvatettavien yhdenvertaisuuden kannalta keskustelu lahjakkaiden opetuksesta on mielenkiintoinen. Haluan tuoda siihen myös toisen näkökulman: ei ole olemassa kyvytöntä ja lahjatonta lasta. On kyse yhteiskunnan tukitoimien laajuudesta ja siitä millä tavalla ne toteutetaan: lisäävätkö ne eristymistä vai niveltymistä yhteisöön?

On varmasti joitakin tilanteita, joissa koulu syrjäytyy lapsen / nuoren elämästä, koulu menettää merkityksensä vaikuttavana tekijänä hänen elämässään. Mitä silloin tulisi tehdä? Missä vaiheessa yhteisön ongelmat yksilön kasvun auttamisessa katsotaan niin suuriksi, että lapsi / nuori tulee sulkea pois yhteisestä opetus- ja kasvatustoiminnasta? Miten eristäminen palvelee lapsen / nuoren elämänkaaren aikaista integraatiota koko yhteiskuntaan?

Yhteiskunnassamme on monilla aloilla pyritty laatimaan suojaverkkoja mahdollisimman lähelle yksilöä. Koulutuksessa se on monesti johtanut siihen, että epäonnistumisen tunteet eivät ole hyväksyttäviä. Ongelmalliseksi on koettu yksilöllisyyden huomioiminen entistä paremmin. Yksilöllisyys ei ole samaa kuin työskentely yksin. Todellinen yksilöllisyys kasvaa vain yhteisöllisessä, toiminnallisessa vuorovaikutuksessa muiden kasvavien kanssa. Kuinka luoda turvallinen ilmapiiri, jossa yhteisöllisyys ei polje yksilöllisyyttä? Kuinka luoda ilmapiiri, jossa yksilöllisyys on yhteisöllisyyden tärkein rakennuskivi?

Koulutoiminnalle luo suotuisan pohjan yhteiskunnan harjoittama lapsi- ja perhepolitiikka. Myös koko yhteiskunnan kehityksen alueilla tapahtuvat muutokset eivät voi olla vaikuttamatta lasten arkipäivään ja sitä kautta koulun toimintaan. Työllisyyden paraneminen luo myös henkisiä edellytyksiä lapsen / varhaisnuoren koulutielle. Perheen hyvinvointi edistää lapsen hyvinvointia. Tasavertaisuuden ulottaminen esimerkiksi kaikille maksuttomaan esiopetukseen ennen oppivelvollisuuden alkua olisi tärkeää. Joustavasta koulun aloittamisesta keskusteltaessa on nostettava esille näkökulma: onko kyse koulun valmiudesta vai lapsen kouluvalmiudesta?

Kouluhenkilöstön ammatillinen kasvu on edellytys nykyaikaisen koulun toiminnalle. Se edellyttää tulevaisuuteen suuntautuvaa opettajien peruskoulutusta ja valtaisaa täydennyskoulutusta jo töissä olevan henkilöstön osalta. Sitä vaativat muuttuneet oppimis- ja tietokäsitykset. Opettajan roolin muuttuminen lähes koko oppitunnin puhuvasta tietojen siirtäjästä oppilaan oppimisprosessin ohjaajaksi vaatii paljon. Todellinen oppiminen tapahtuu parhaiten silloin, kun se on kokemuksellista ja yhteistoiminnallista. Näin on asianlaita varmaankin myös opettajien osalta. Uusia työskentelytapoja ei voi oppia lukemalla, vaan tekemällä, tuntemalla tekemisen, muuttumisen tuskaa ja iloa.

Koulumaailmassa puhaltava muutostuuli tarttuu yksittäisen koulun purjeisiin iskusanoina: valinnanvapaus, joustavuus, tehokkuus, vaikuttavuus, taloudellisuus. Monet näistä tunnetaan myrskyn merkkeinä. Monet näistä tuntuvat liittyvän rahaan. Miten ne liittyvät koululaitoksen historialliseen tehtävään: ihmisyyden kasvun edistämiseen?

On tärkeää mihin asioihin kiinnitämme huomiota. Tosiasia on, että koulumaailman resurssit ovat vähentyneet voimakkaasti viime vuosina. Entistä enemmän vaaditaan kouluyhteisön ammattikasvattajilta, vanhemmilta ja muilta lasten sekä nuorten parissa työskenteleviltä. Se näkyy henkisen kuormituksen lisääntymisenä kaikilla aloilla. Koulutukselta vaaditaan tuloksia. Oppijan asema on muuttumassa kaikessa koulutuksessa. Samoin ammatinharjoittajien asema työyhteisöissä. Tarvitaan entistä enemmän yhteistoimintaa erilaisissa ryhmissä, epävarmuuden sietokykyä ja luovuutta valintojen tekemisessä. Oppijan tulee ottaa entistä enemmän vastuuta omasta oppimisestaan ja työnteostaan. Tarvitaan ihmisiä, joilla on vahva itsetunto. Koulujärjestelmä muuntuu joustavuuden kautta hyväksymään erilaisuuden rikkautena eikä eristämisen lähtökohtana.
Alkuun
--------------------------------------------------------------------------------

Koululiikunnan merkitys on kiistaton.
Se luo asenteita liikkumiseen ja muovaa jokaisen kasvavan yksilön psyko-fyysistä kokonaisuutta. Koulumaailma elää suuressa mullistuksessa: resurssit ovat vähentyneet, ahtaus kouluissa lisääntyy suurilla paikkakunnilla, lasten ja nuorten liikkuminen kouluajan ulkopuolella muuttuu, koulut saavat tehdä omia ratkaisujaan entistä enemmän. Muutoksessa on siemen myönteiseen suuntaan kansanterveydellisesti. Mutta mitään ei tapahdu ilman tekoja. Lasten psyykkinen ja fyysinen hyvinvointi edellyttää toimenpiteitä koululiikunnan roolin nostamisessa. Samalla koululiikunnalle voidaan määritellä uutta oppitunteja laajempaa sisältöä suomalaisessa koulukulttuurissa.

Kansalaisyhteiskunnan keskeinen rakennuspuu on vapaamuotoinen yhdistystoiminta, mm. urheiluseura-toiminta. Urheiluyhteisöjen ja koulujen yhteistyö vaatii kehittämistä, suunnitelmallisuutta ja pitkäjänteisyyttä. Urheiluseuroilta se vaatii näkökulmaa joka ohittaa lajietunäkökohdat. Kansanterveys tulee asettaa etusijalle lasten ja nuorten liikuntatoiminnassa. Koululiikunnan monipuolisuus on tae huippujen löytymiseen. Se vaatii ns. pilottihankkeita, joissa luodaan toimintamalleja urheiluyhteisöjen ja koulujen väliselle hedelmälliselle yhteistyölle. Se vaatii yhteisöllisyyttä joka syntyy arkipäiväisessä yhteisessä toiminnassa. Se vaatii seuroilta aktiivisuutta, yhteydenottoja kouluihin, palvelujen tarjoamista, yhteissuunnittelua eri malleista, jotka helpottavat opettajien työtaakkaa ja ennen kaikkea tutustumista toimialueensa koulujen henkilökuntaan. Kaikki tämä on mahdollista. Koulut laativat omat opetussuunnitelmansa alueen erityispiirteet huomioiden. Siihen työhön ovat kaikki lapsen parhaaksi toimivat ihmiset tervetulleita. Koulukohtaisia eroja varmasti on, mutta suunta on selkeästi uudentyyppistä koulujärjestelmää kohti. Näkökulmani koululiikuntaan pohjautuu erityisesti vuosina 1980 - 1996 johtamani kouluyksikön, Itä-Hakkilan koulun, kokemuksiin. Lähivuodet olen toiminut kyseisen. koulun vaikutuspiirissä toimivan urheiluseuran puheenjohtajana, vuodesta 1983 valmentajana, tuomarina, jne. seuratoiminnassa.

Muutama kuvaus kokemuksistani:

* urheiluseura ja koulu muodostavat yhteisen alueellisen tukirakennelman, ihmisille tärkeän "juuren"
* urheiluseura on yleisseura, jonka kilpailulajit ovat vaihdelleet vuosien saatossa, nyt jalkapallo ykkösenä
* koulun kerhotoimintaan ohjaajia seurasta: lentopallokoulut, jalkapallokoulut, salibandykerhot
* eri lajien näytöstapahtumia koululla
* alueen ulkopuolisiin ns. asiantuntijaseuroihin ohjaaminen (mm. uinti, koripallo, yleisurheilu)
* koko koulun liikuntatapahtumat
* jalkapalloviikko ja -päivä koululaisille, seuran valmentajat korvauksetta koulun käytössä
* koulussa liikunnan oppiaineksen osittainen valinnaisuus 5. - 6. -luokkalaisilla
* tavoitteena liikunnan saaminen osaksi koulutyötä siten, että se ei rajoitu pelkästään liikuntatunteihin
* henkilökunnan kokemus koulutoiminnan joustavuudesta poistaa monia rajoittavia tekijöitä
* urheiluseuran merkitys sosiaalisesti yhdistävänä tekijänä
* urheiluseuran suorittamat välinehankinnat koulun ja seuran yhteiskäyttöön
* koulun vieressä palloilukenttä, juoksurata, hyppypaikka, talvella luistelualue ja palloilualue, lähimaastossa pururadat, kahden kilometrin päässä uimahalli, hiihtoladut, yleisurheilun hyvät suorituspaikat. Rajoittavana tekijänä koulun sali, joka on ainoastaan 200 neliömetriä
* liikuntaryhmiä 14 - 17

Olen toiminut 1.3.1996 alkaen Veromiehen ala-asteen ja Pakkalan erityiskoulun yhteisenä rehtorina. Erityiskoulun lapset tulevat koko Vantaan alueelta, joten alueellisen urheiluseuran merkitys jää koulun ulko-puoliseen aikaan. Ala-asteen koulupiiri muutettiin viime keväänä ja koulupiirin ydinalueella ei ole laajamittaista urheiluseuratoimintaa.

Kokemuksia puolen vuoden ajalta:

* koululla ei ole erillistä liikunta-aluetta, liikuntatunnit välituntialueella
* sali noin 200 neliömetriä, yksi pukuhuone
* liikuntaryhmiä 28 (ja lisäksi erityiskoulussa on esiluokka ja yläaste)
* erityisoppilaiden liikunnallisen kuntoutuksen tarve huomattava (EVY-opetus): koulu on viime syksynä käynnistänyt yhteistyön Tanssikoulu Raatikon kanssa, 3 ryhmää kerran viikossa, 10 kertaa/lukukausi, maksetaan koulun budjetista; tarve olisi vielä laajempi Jo näiden kahden, saman kaupungin sisällä, johtamani yksikön toimintaedellytysten vertailusta voidaan kyseenalaistaa näkemys peruskoulun tasa-arvoisista mahdollisuuksista hoitaa koululiikunnan tehtävää. Esimerkiksi näiden yksiköiden liikuntaryhmien määrä suhteutettuna tiloihin poikkeaa toisistaan toimintaa määräävällä tavalla. Alueiden erilaisuudesta johtuva urheiluseuran ja koulun yhteistyö ei ole itsestäänselvyys. Yhteistyö on kuitenkin aina luotavissa. Se on ihmisten vuorovaikutuksesta kiinni. Tilojen ja suorituspaikkojen suhteen tilanne onkin hankalampi.

Keskeisimmiksi pohdittaviksi näkökulmiksi nostaisin koululiikunnan tulevaisuuden kannalta:
* suunnitelmallisuus ja pitkäjänteisyys niin oppisisällöissä kuin erilaisissa yhteistyömalleissa
* unohdetaan lajietunäkökohdat
* koululiikunnan käsite laajemmaksi; ei jäädä kiinni oppitunteihin
* seuraihmiset tutuiksi koulujen henkilökunnille
* koulun toiminnan järjestäminen palvelemaan kansanterveyttä
* kouluruokailu: kattavana ilmaisena palveluna edelleen
* kouluterveydenhoito: resursseja lisää tarkastus- ja ohjaustoimintaan erityisesti ala-asteen alkuun
* koululaisten työolosuhteet (tuolit, pulpetit ja työergonomia)
* koulumatkat (kampanja kävellen/juosten/hiihtäen/luistellen/pyöräillen kouluun)
* huoneilman puhtaus
* hyötyliikunta koulussa
* liikuntatunnit
* koulutoiminnan joustavuus ja yksilöllisyys
* yhteistyö urheiluseurojen ja oppilaiden huoltajien kanssa
* koulujen resurssit (tilat, välineet, henkilöt, aika): voimistelusalien koko pullonkaulana
* urheiluseurojen toiminnan järjestäminen palvelemaan kansanterveyttä
* kouluyhteistyöhenkilön valitseminen
* suuntaudutaan tarjoamaan apua koululle ei "mestaroimaan"
* työllistettyjen hyödyntäminen
* haaste Suomen urheiluseuroille mukaan kampanjaan:
* TUTUSTU JA VIRKISTY
Tavoite:
kaikki seurat monipuolistamaan koululiikuntaa ja parantamaan kansanterveyttä
kaikki seurat yhteys oman toimialueen kouluihin
tutustuminen koulujen henkilökuntaan
palvelujen tarjoaminen
* valtakunnan tasolla
* koululiikunnan tilaa koskeva kartoitus samalla tavalla niin kuin se on tehty peruskoulun ja erityisopetuksen osalta

Alkuun
--------------------------------------------------------------------------------

Lindqvist Pidot peilisalissa

Kirjapaja 1989

Martti Lindqvist kirjoittaa hoito- ja huoltojärjestelmistä. Ajattelemisen aihetta nämä sananvalinnat aiheuttavat myös opetusalalle.

s.154
"On siis tehtävä jotakin hoito- ja huoltojärjestelmille. Niillä ammattitehtävissä toimivat voisivat nähdä roolinsa entistä enemmän myös yhteiskuntakritiikin tuottajina ja yhteiskunnallisena uudistusliikkeenä. Tällä alueella on valtava määrä sellaista kokemusta ja tietoa ihmisestä, joka pitäisi saada koko yhteiskunnan käyttöön. Aivan uudella tavalla tulisi tuoda julki, kuinka tässä yhteiskunnassa heikoimmille käy - millaiset laskut seuraavat nykyisistä arvoista, elämäntyyleistä ja tuotantorakenteista. Auttajien on myös julkisesti asetuttuva autettaviensa puolelle - jopa tietynlaiseen vastarintaan"

Missä on arkipäivän kapinallisuus? Kenen joukoissa ammattiauttaja seisoo yhteiskunnan murjoessa jäseniään? Olen roolini valinnut, en voi olla hiljaa.

Turvallinen ja sujuva arki edellyttää niiden suun aukaisemista, jotka kokevat ja näkevät tuskan.

Ammattietiikkaan kuuluu mielipiteen ilmaisu, vaikka luonnonvoimien lailla puhaltavat sopimukset ohjaavat päätöksentekoamme. Ne ovat ihmisten tekemiä ja niin ollen muutettavissa.

s. 154 - 155
"Onko tarkoituksena tehdä ihmisistä vain kunnon kansalaisia - hajuttomia, värittömiä, kuuliaisia ja persoonattomia? Sellaisia jotka mukisematta mukautuvat sosiaalisiin rooleihin ja työelämän kasvaviin vaatimuksiin? Miksi ihmiset eivät saisi kasvaa persoonallisuuksiksi, kapinallisiksikin?" Lapsuus ei ole vain työvoiman kasvattamista kilpailukyvyn alttarille, vaan ihmisyyden jalouden sikiämistä yhteydessä toisiimme.

Tämä oikeus tulisi suoda kaikille lapsille. Siihen kuuluu oikeus nähdä, kokea elämän moninaisuus myös koulussa - joka lienee elämää.

s. 156
"Ei ole vaikeaa ymmärtää sitä, että hoitaja väsyy nopeasti riitelevään, passiiviseen ja hoitojaan laiminlyövään alkoholistipotilaaseen. Ei ole mitään kummallista siinä, että HIV-virustartunnan saaneen homoseksuaalin tuleminen hoitoon herättää pelkoa ja epävarmuutta. Sekava vanhus on vaikea hoidettava - samoin aggressiivinen, psyykkisesti häiriintynyt potilas. Ihminenhän se hoitajakin on - onneksi. Pelon, vihan, väsymyksen ja vastenmielisyyden tunteet ovat luonnollisia ja hyväksyttäviä. Niiden loputon nieleminen tuottaa vain turtumista, työhaluttomuutta ja tekoempaattisuutta"

"Mutta tunteiden pohjalta ei saa tehdä mitä vain. Tunteiden työstäminen ja purkaminen hoitajan osalta ei kuuluu hoitosuhteeseen, jos seurauksena on potilaan kuormittuminen ja leimaantuminen. ´Kotityöt´ on tehtävä muualla - työnohjauksessa, terapiassa, missä kukin parhaaksi näkee." Korkeatasoinen ammatillinen työ edellyttää, että elämme itseämme henkisesti uusintaen, pitäen toimintakykyisinä. Toinen toisiamme tukien ja pienestä iloiten.

s. 157
"hoidon etiikan perinteeseen kuuluu, että jokaisen ihmisarvoa kunnioitetaan ehdottomasti ja että avun antamisen ainoana perusteena on potilaan avuntarve. Tästä ei voida mielestäni tinkiä tippaakaan. Leimaaminen, luokittelu, uhkailu ja hylkääminen ovat ehdottomasti ristiriidassa hoidon etiikan kanssa.

Elämänkokemus osoittaa, että ainoa mahdollisuus positiivisten tulosten saavuttamiseen on potilaan omien voimavarojen ja elämänuskon kärsivällinen tukeminen.

Inhimillisyys on suurempaa ja tärkeämpää kuin sankaruus."

Maailman suurin rikkaus on henkisesti rikkaiden ihmisten sitkeys.

Lapsi ei ole kuu Joka heijastaa aikuisen - auringon valoa!

LAPSI ON AURINKO ITSE !

Alkuun

TAMAGO 97 – LASTEN UUDET LELUT KOULUSSA

"Ihminen kaipaa usein turvakseen selkeitä sääntöjä ja vahvoja arvoja. Nykymaailmassa niitä on vaikea löytää." Airaksinen Timo, Lukion filosofia, filosofisen etiikan perusteet. Otava 1995, 8.

Ovatko tama... vai mikä se nyt olikaan ... alku koulujen eettiselle ohjaukselle? Koulujen opetussuunnitel-mien uudistamisessa oli tärkeällä sijalla arvokeskustelu: mihin arvoihin koulun opetus- ja oppimistapahtumat, koulun käytänteet nojaavat. Ne tuli muodostaa yhteistyössä koululaisten kokopäiväisestä kasvatuk-sesta vastaavan väen eli kotiväen kanssa. Me osapäiväiset kasvattajat, eli opettajat, joista toki osa on myös kokopäiväisiä, olemme vastuussa julkisen vallan järjestämästä kasvatus- ja opetustoiminnasta. Mei-dän kannanottomme, teemme ne yhdessä kokopäiväkasvattajien kanssa tai ei, näyttävät linjaa. Koulun on noustava kansakunnan tien näyttäjäksi, *eettisesti ja moraalisesti avoimeksi, keskustelevaksi yhteisöksi. Ei ole yhdentekevää mitä mieltä lasten vanhemmat ovat lastensa kasvatuksesta. Siksi tämän tien rakentamisessa koulun parhaita liittolaisia ovat lasten vanhemmat. Ne, jotka antavat lapsensa yhteiskunnan oh-jaaman kasvatusjärjestelmän käsiteltäviksi.

Oman ongelmansa muodostavat oheiskasvattajat. Sitähän tama-ilmiö myös edustaa. Kaikki yhteiskunnan toiminnot ovat kasvattavia. Haluttiin tai ei. Myös markkinoiden keksinnöt. Selviämmekö niistä sulkemal-la ne pois? Ehkä jonkin aikaa. Mutta joidenkin kielteisesti kasvattavien ilmiöiden kanssa on opittava tu-lemaan toimeen. Siksi tarvitaan huomion kiinnittämistä seikkoihin, jotka kasvattavat positiivisesti. Ihmisen empatian kyky on tärkeä. Se on perusturvallisuuteen kuuluva seikka. Nyt huolena on keinotodellisuus? Mitä se on?

Kuinka todellinen tietämys meillä kasvattajilla on lasten arkipäivästä, heidän todellisuudestaan. Siitä mikä liikkuu pienten päiden sisällä, aivojen sopukoissa. Kuinka paljon huomioimme lasten erilaisuuden lähtökohtana, kun tarjoamme koulujemme todellisuutta lapsillemme aitona todellisuutena. Onko koulumaailma todellinen? Onko se koulu paikka, jossa lapsi on aidossa vuorovaikutuksessa toisiin kasvaviin, pieniin ja isoihin?

Mistä me olemme huolissamme? Mistä kertoo se, että keskustelun keskiöön nousevat tama..., uudenlaiset lelut. Onhan siitä aikaa jo, kun edellisen kerran taitettiin peistä lasten leluista. Taisi olla vuosikymmen sitten, kun puhuttiin Hi-Man -ilmiöstä, sotaleluista. Vähän enemmän taitaa olla aikaa barbi-keskustelusta, tai Aku Ankan alushousujen puutteesta . Mitä on odotettavissa seuraavaksi?

Markkinayhteiskunta tuottaa kaikenlaista. On erittäin hyvä, että koulujen keskusteluissa pohditaan eettisiä näkemyksiä ja tehdään linjauksia. Todelliset linjaukset näkyvät teoissa itse koulun perustehtävässä, oppi-mis- ja kasvamistapahtuman järjestämisessä. Yksittäisessä vuorovaikutustilanteessa aikuisen ja lapsen välillä koulun tosi- tai keinotodellisuudessa keskeisimmäksi nostaisin itse välittämisen lapsesta. Koulut tar-joavat lapsille ja nuorille kokemuksia toiminnasta toisten ihmisten kanssa. Ne luovat kuvaa todellisuudesta. Ongelmana tai rikkautena on se, että itse kukin kokee sen eri tavalla. Miten sen vain haluaa kokea? Suunnannäyttäjän rooli on vaikea. Se alkaa välittämisestä. Jatkuen vapauden ja kontrollin säätelyllä tu-kemalla omaehtoisuuden kasvua.

Alkuun

Opettajien lomautuksista Vantaalla 250298 (Vantaan Sanomat)


Tämä on se tie, jota kuljen
isänmaa - valtioneuvosto ja tyhjä kirstu
lasten tulevaisuus - päätökset joita kukaan ei halua -
silti ne tulevat ihmisten käsistä
tyhjistä taskuista, maksamattomista laskuista,
linjattomista sanoista
lankeavat päällemme kuin Kainin kirous.

Opetusalan kurimus saavuttaa erään lakipisteensä tänä keväänä Vantaan kouluissa: valtiollisen politiikan seuraukset räjähtelevät yksittäisen koulun, yksittäisen opettajan, yksittäisen koululaisen päässä. Lähes koko 90-luvun jatkunut säästökurimus - yli 250 miljoonaa markkaa koululaisilta - saavuttaa kliimaksinsa lomautuksissa. Väitetään, ettei niitä kukaan halunnut, ne vain tulivat. Niin se sanoi entinen tyttönenkin huomattuaan odottavansa esikoistansa. Kaikella on alkunsa ja kehityshistoriansa. Niin tälläkin tarinalla.

Opetusala teki vuosina 1993 ja 1994 lomarahasopimuksen kaupungin kanssa. Lomarahat luovutettiin ja tilalle saatiin palkallisia pakkolomapäiviä, joita lomarahavapaiksi kutsuttiin. Opettajan ollessa pois töistä lomarahojen vaihdon vuoksi oppilaat eivät odota rivissä seuraavaa koulupäivää, jolloin taas työtä voidaan jatkaa. Oppilaat elävät, toimivat ja kasvavat näinäkin opettajattomina päivinä. Näitä lomarahavapaita on pitämättä edelleen. Koulutyön arjen keskellä niiden järjestely on vastannut pakkoloman kaltaista tilannetta. Tosin ajan henkeen sopivasti kuin haulikolla ammuttuna riittävän kaukaa: hajallaan ja ruiskittuna, mutta kuitenkin keuhkot lävistettynä. Koulutyön henki ja laatu kärsi näistä ratkaisuista. Siksi niistä kieltäydyttiin muina vuosina ja niin tänäkin vuonna. Jo ennen lomarahasopimuksia alkoivat ns. tuntikehysleikkaukset, kerhotuntien lopettamiset, tukiopetuksen vähentäminen, sijaiskiellot jne. Tuntikehysleikkauksilla puututtiin suoraan oppilaalle annettavaan opetuksen määrään ja opetusryhmien kokoon. Niitä voisi kutsua valikoiduksi lomauttamiseksi. Vuosittainen säästettiin korkoa korolle. Lopputulos syksyllä 1996 oli se, että Vantaalla opetustunneista oli lomautettuna jo 17% verrattuna pääkaupunkiseudun muuhun tasoon. Tätä osa-aikaista ja valikoivaa lomautusta ei ole huomioitu mitenkään opetustoimelle tälle vuodelle kohdennetuissa säästöissä.

Tämän kevään lomautus estää työnteon osalta opettajista ja lamauttaa kouluun jäävät. Se työllistää jo ilman lomautuspaperisotaakin yli kierroksilla pyörivän sivistystoimen viraston toimistohenkilöstön. Rehtorina tunnen nahoissani, silmissäni ja selässäni lähestyvän lomautuksen.

Huomattava osa päivittäisestä työajasta hiihtolomaa edeltävällä viikolla ja vielä hiihtoloman jälkeenkin on uponnut vuotavan laivan pinnalla pysyttämiseen. Osa miehistöstä suunnittelee kesäpurjehdusta turvallisemmille vesille, osa matkustajista ei tiedä odottavasta myrskystä vielä kovinkaan paljoa. Mutta rehtorilla laivansa kapteenina on jatkuvasti nouseva huoli matkustajien ja miehistön turvallisuudesta loppukevään aikana. Kuinka voin taata samalle matkustajamäärälle samat palvelut, kun osa miehistöstä on tuotannollisista ja taloudellisista syistä lomautettuna? Sitä olemme muutaman keskustelukumppanin kanssa ihmetelleet, että mitkähän ovat ne tuotannolliset syyt, joihin vedoten meidät lomautetaan? Taloudelliset syyt ovat ilmeiset, mutta ... Matkustajien määrä on koko ajan nousussa, hytteihin sullotaan entistä enemmän väkeä, valtakunnallisesti on todettu, että monilla mittareilla Vantaan koulutoimi on hyvin tuloksellinen.

Haluan ajatella, että nämä tuotannolliset syyt ovat liian suuret tuotantoyksiköt eli opetusryhmät. Silloin on kiireesti suuntauduttava tämän tuotannollisen syyn poistamiseen pienentämällä luokkakokoja. Jos taas kyse on siitä, että tuotamme liikaa markkinoihin verrattuna tuotteitamme, on mahdollisuus pidentää varastointi- tai tuotantoaikaa. Laki tietysti estää sen. Mutta tiedä nyt lomautustenkaan laillisuudesta. Toki Suomessa on ennenkin tehty laittomuuksia lakien varjolla.

Alkuun

OPPIMISSEIKKAILU ALKAA 

Haluan haastaa kaikki lukijat unelmoimaan hyvästä varhaiskasvatuksesta.